Makrovakausvälineitä tulee kehittää niin, että ne ovat sidoksissa lainanhakijan maksukykyyn ja hillitsevät kotitalouden velkaantumista kokonaisuutena.

Yksi pankkien keskeisistä tehtävistä on pitkäaikaisten lainojen rahoittaminen lyhytaikaisilla talletuksilla ja markkinavarainhankinnalla. Varainhankinnan kääntöpuoli on siitä aiheutuva likviditeettiriski eli riski pankin kyvyttömyydestä rahoittaa toiminta ja selvitä maksuvelvoitteistaan ilman tappioita.

Rahoitusvakauspolitiikan korostuminen antaa aiheen kysyä, onko se aina sopusoinnussa hintavakautta vaalivan rahapolitiikan kanssa? Vai voivatko nämä kaksi politiikan aluetta olla ristiriidassa keskenään?

Lainakaton alentaminen hillitsee kotitalouksien velkaantumista ja vahvistaa asuntovelallisten riskinkantokykyä. Se ei kuitenkaan poista ennätyksellisen suureen velkaantuneisuuteen liittyviä riskejä.

Asuntovelat ovat kasvaneet sekä euromääräisesti että suhteessa tuloihin etenkin kasvukeskuksissa, missä asunnot ovat kalliimpia ja kysytympiä kuin muualla.

Luotettavat maksu- ja selvitysjärjestelmät ovat edellytys rahoitusvakaudelle ja talouskasvulle. Finanssitoimijoiden tulee varmistaa hallussaan olevan tiedon ylläpito, säilyttäminen ja ongelmatilanteista palautuminen digitalisoituvassa toimintaympäristössä.

Useimmilla EU:n jäsenvaltioilla oli vuonna 2017 aktiivisessa käytössä jokin makrovakausväline. Riskien syntyminen pankkisektorin ulkopuolisilla rahoitusmarkkinoilla luo uusia haasteita.

Ruotsin asuntomarkkinariskien laajamittaisella toteutumisella voisi olla tuntuvia vaikutuksia muissakin Pohjoismaissa.